LUKE DAKOTA BARNES
Born in Worthington, Massachusetts, on 6th of December 1990
Male, straight & married with two dogs
Living in a rental one bedroom in Fairfax District, LA.
Ex army ranger recently turned security contractor and firearm instructor for a private military corporation
Two brothers, two sisters, and a crazy, big distant family
max thieriot / autopilot / fools who dream
my idea of heaven is chasing whitetail bucks
And as a country boy you know I can survive
Pikkukaupunki, iso perhe, hehtaaritolkulla omaa maata kera pienen eläintarhan ja kukoistava perheyritys. Luke ponnisti maailmaan hyvin perinteisistä, tyypillisistä ja ennalta-arvattavista lähtökohdista. Lapsuus oli juuri sitä, mitä näillä spekseillä saattoi odottaakin. Metsällä käytiin ensimmäisen kerran polvenkorkuisena, kalassa oltiin jo ennen kun tajuttiin maailmanmenosta yhtään mitään ja töihin jouduttiin paljon ennen kun se oli laillista, koska oli jokaiselle tärkeää oppia kovan työn arvo. Terassilla lennätettiin paria lippua, aina ja ikuisesti, isä kirosi päivittäin hallitusta ja hoki, miten tärkeää oli pystyä elämään omasta maasta, äiti löi sormille jos kehtasi koskea ruokaan ennen rukoilua ja naapureille vietiin joka pyhinä itse tehtyjä sticky bunseja.
Ei työtä ilman huvia, joten ajantapoksi veljien kanssa aiheutettiin kaaosta ja hämmennystä, minkä jälkeen sitten kotona juostiin pakoon äitiä, joka oli hyvin turhautunut perheen lasten kollektiiviseen idiotismiin ja tuhotarpeeseen. Milloin oli joku lukittu moneksi tunniksi pupujen häkkiin, milloin oli joku ajanut auton päin puuta ja milloin joku yrittänyt polttaa huonekasvin takassa, ruukkuineen kaikkineen. Seikkailuista jäi varmasti lapsille lämpimämmät muistot kuin vanhemmille.
Luke on viiden lapsen pesueen nuorin. Koska kaikki lapset on pyöritetty vuoden parin ikäerolla, jäi ero kuitenkin aina kovin marginaaliseksi ja nuoresta asti pärjättiin hyvin muiden mukana. Koska lapsuuden koti oli myös kirjaimellisesti keskellä metsää, vietettiinkin varhaiset vuodet lähinnä omien sisarusten kesken. Sosiaalista piiriä päästiin laajentamaan oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun peruskoulu aikanaan kutsui. Oli ilo huomata, että leikkitappelustrategia ja luokan pellen rooli toimi ystävien saamisessa myös siellä.
Kuten arvata saattaa, oli Luke sellainen perushyvä opiskelija, joka ei loistanut oikein missään, mutta tunnollisesti pääsi kaikesta läpi ja tuntui oppivan suurimman osan asioista melko kivuttomasti. Hän harrasti junnuvuosina baseballia, mutta koska sitä omaa maata tosiaan oli silmän kantamattomiin ja sen kunnossapidossa kaivattiin kaikkien apua, niin aika nopeasti sekin jäi. Jonkun piti ruokkia vuohet, siivota hevosten karsinat, pitää koirat viihdytettynä, hakata polttopuita ja sitä rataa, eikä ketään kiinnostanut, että huvittiko vai ei. Kun se yhdistettiin apumiehen hommiin, niin siinä ei kauheasti harrasteltu. Paitsi ojan pohjalla juomista kavereiden kanssa, tytöille flirttailua ja pickupilla pitkin hiekkateitä huristelua, missä erityisesti Luke siinä high school iän tienoilla kunnostautui.
Elämän suunta ei ikinä stressannut, kun suunnitelmat oltiin tehty valmiiksi: high schoolista joko suoraan isälle töihin tai ensin armeijaan ja siitä sitten isälle töihin. Jos Lukella olikin tämän suunnitelman kanssa jotain ongelmia, hän ei sitä ikinä ääneen sanonut. Koska kaikki veljet, serkut, isät, isän veljet, niiden lapset, sedät ja naapurien kaimojen pikkuserkut olivat valinneet sen armeijareitin, niin niin valittiin tietysti itsekin. Kun muut high schoolissa miettivät, että mihin collegeen menisivät ja opiskelisivatko taiteita vai tilastoja, niin hän lähinnä mietti laivaston, maavoimien ja merijalkaväen välillä. Olisi voinut olla silmiä avaava kokemus, kun kävi high schoolia vähän isommassa naapurikaupungissa ja altistui muillekin ideoille ja maailmankatsomuksille, mutta ei ollut. Lukelle oli silmiä avaavaa lähinnä se, että maailmassa saattoi treffailla muitakin kuin naapurin pisamanaamaista Marya. Ja hän treffailikin, ja treffaili sitten kunnolla. Täydet romantiikat, kukkapuskat, suklaarasiat ja rakkauskirjeet, koko hoito.
Kun high schoolista valmistuttiin, niin hän sen one and only tyttöystävän inspiroimana jo melkein harkitsi, että jos vain ryhtyisikin putkimieheksi ja ostaisi heille yhteisen talon, mutta ei ihan. Asiastasta keskusteltiin ainakin kerran, ennen kun lunastettiin kaikki ne lupaukset, joita oltiin jo vuosia hoettu, ja sitten kuitenkin vain otettiin ja lähdettiin armeijaan. Basic trainingit selvittiin yksinään ja jakaen huone kymmenkunnan muun kanssa, mutta kun oltiin tärkeimmät saatu pois alta - eli lähinnä sijoitettu ensimmäinen palkka mustangin käsirahaan - niin piti sitäkin anella mukaan ja maalailla kauniita kuvia yhteisestä tulevaisuudesta, armeijan maksamista taloista, terveysvakuutuksista ja muusta sellaisesta. Siitä nyt puhumattakaan, että palkkakin tuplaantuisi, jos olisi näyttää avioliittotodistus.
Joten niin osittain hullusta nuoresta rakkaudesta ja ehkä vähän olosuhteiden pakosta mentiin sitten naimisiin ja muutettiin yhteen, koska eihän sitä muuten oltaisi nähty kuin vilaukselta kerran vuodessa tai parissa. Toki aika nopeasti tuli ilmi, että se yhteen muuttaminen muuten kun talouden kannalta oli vähän turhaa, koska Luke ei kauheasti aikaa kotona viettänyt. Kotikin oli aika liukuva käsite, kun seuraavat vuodet sitten hypittiin taukoamatta osavaltiosta, kaupungista ja tukikohdasta toiseen. Ensin oli koulutuksia koulutuksen perään, sitten komennuksia. Joskus saatiin tietää pari kuukautta etukäteen, joskus lähdettiin parin tunnin varoitusajalla. Joskus oli vain lyhyitä viikonloppureissuja toiselle puolelle maailmaa, joskus oltiin pois kuukausitolkulla ilman mitään paluuaikatauluja.
Perheen hyväksynnän saamiseksi olisi hyvin riittänyt se neljän vuoden minimistintti, mutta koska Luke oli kerran kärsinyt tiensä läpi ranger-kouluista, niin olisi ollut typerää lopettaa siinä vaiheessa. Palkka oli ihan hyvä, armeija maksoi kodin (ja hankki sen aina kun muutettiin) ja vakuutukset, joten mikäs siinä ollessa. Hän oli värväytyessään 17 ja pysähtyi miettimään alanvaihtoa vasta, kun rupesi 30 lähestymään.
There's no dollar sign on a peace of mind
17 vuotias Luke oli hyvin sinisilmäinen. Herttainen kuin mikä, liian kiltti ja hulivili-viboista huolimatta pohjimmiltaan yllättävän tunnollinen. Silloin vielä uskottiin hyvin mustavalkoisesti muiden ideoihin maailmasta ja siitä, miten se toimi, eikä oikein osattu kuvitellakaan mitään muuta kun pieni, rauhallinen elämä jossain pikkukaupungissa. Mielellään samassa, missä oltiin itsekin synnytty ja kasvettu, koska mikä olisi muka koskaan voinut olla parempaa?
Silloin hänellä oli paljon vahvoja mielipiteitä, joita ei suostuttu millään tavalla perustelemaan. Joskus on vieläkin, kun oikein jääräpäiselle tuulelle satutaan, mutta ainakin nykyään ne mielipiteet on sentään päätetty itse, eikä vain poimittu niitä yhtään pureskelematta joltain muulta. Jonkun verran perinteiset arvot vaikuttavat taustalla edelleen, mutta niitä korkeammalle hän arvottaa sen, että kaikki ovat mahdollisimman tyytyväisiä. Ehkä veli kieltäytyy tiskaamasta tai vaatii, että hoitaa yksin kaikkien talouden autojen kunnossapidon, mutta Lukella tälläisiä harhaluuloja ei (enää) ole. Hän leipoo iloisena syntymäpäiväkakkuja, kirjoittelee rakkauskirjeitä netin pettäessä meren takana ja konsultoi vaimoa, kun tiskikone jälleen hajoaa, koska se on se, joka sen on yksin korjannut jo viiteen kertaan. Toki tasapainon nimissä myös fiksailee autoa, kantaa mahdollisimman usein raskaita huonekaluja ja avaa kaikki purkit aina tilaisuuden tullen.
Jotkut piirteet ovat vuosien saatossa säilyneet. Hän on edelleen yleisluonteeltaan hyvin mukautuvainen, rento ja typerine isävitseineenkin hauska. Sellainen tyyppi, joka on ensimmäisenä toivottamassa uudet tulokkaat tervetulleeksi ja taputtelemassa olalle, kutsumassa eronneen kaverin omalle sohvalleen nukkumaan ja miettimässä tuntikausia täydellistä lahjaa siskonpojalle. Draamaton perusjannu, joka arvostaa yksinkertaista elämää, ei kaipaa huomiota tai ylistystä.
Ahkera, velvollisuudentuntoinen ja äärettömän lojaali: lähipiiri on täynnä ystäviä, jotka on tunnettu aivan lapsesta asti, ja joihin aiotaan pitää yhteyttä hautaan asti. Luke vaalii edelleen perhettäkin ja pitää sitä valtavassa arvossa, vaikka onkin kehdannut astua kaikkien varpaille ja lähteä tarpomaan omaa polkuaan. Isoissa kaupungeissa asuminen ja reissaaminen on tehnyt psyykelle ja yleiselle maailmankuvalle hyvää, vaikka onkin johtanut ajoittain aika isoonkin henkiseen kipuiluun.
Erityisiä kipupisteitä olivat ne hetket, kun myönnettiin, ettei oltukaan enää armeijan leivissä siksi, että suojeltiin kansakunnan vapautta tai jotenkin tehtiin oma velvollisuus, vaan koska haluttiin. Koska oltiin pohjimmiltaan aivan parantumattomia adrenaliininarkkareita, pidettiin siitä ympäristöstä, palkasta ja siitä, että saatiin luvan kanssa rikkoa sääntöjä, nähdä maailmaa ja kokea sellaisia asioita, joihin ei suurimmalla osalla ollut mitään mahdollisuutta. Myös se, miten lopulta päätettiin, että oli vaimon vuoro nähdä elämää, eikä pakotettu sitä enää takaisin mihinkään pikkukylään, vaan alettiin vuorostaan, ensimmäistä kertaa, rakentamaan omaa elämää sen oman oheen, eikä toisin päin. Tuntuu ottavan perheen egolle enemmän kuin omalle.
Cause it's a one wheel, four hands, two hearts trying to understand
How we're gonna get there when we're both trying to drive
178 cm, 80 kgs | Dirty blonde hair | The non-striking kind blue eyes
Kasvua ei tosiaan ole tapahtunut vain henkisellä rintamalla. Siinä missä Luke omasta mielestään jäi pituuskasvuussa vajaaksi, on ehdottomasti kompensoitu muilla alueilla ja pyrkimällä sellaiseen ladon ovi -tyyppiseen leveyteen. Osittain ihan siksi, että sitä nyt töissä vaaditaan, ja osittain ihan vain koska miehinen ego ja se raskaiden huonekalujen siirtely ja kaikkea.
Oli sitten iso tai ei, niin kasvot ovat toki edelleen maailman herttaisimmat ja lähettävät niin vahvoja kultapoikaviboja, ettei kukaan ikinä usko kun hän kertoo ammatinvalinnasta. Häntä on veikattu ennemmin mm. lastentarhanopettajaksi, mikä tietysti voisi sekin olla totta, kun mies kerran hyvin lapsirakas on. Vaan ei. Hän pitää pääasiassa positiivisena sitä, ettei lähetä mitään psykopaattimurhaajaviboja, vaikka voisikin selvitä vähemmän ihmettelyn ja päivittelyn kanssa.
Poikamaista lookkia ei auta yhtään vaalea hiuspehko, joka elää aivan omaa elämäänsä kaikenlaisista puuttumistoimista huolimatta. Silloin kun annetaan parran kasvaa, saadaan lisättyä ulkoiseen ikään muutamia vuosia, mutta ikävä kyllä partakin kasvaa sen verran vaaleana ja kurittomana, ettei sen kanssa kauhean pitkään voi elää. Joskus tultiin puolen vuoden komennukselta takaisin jeesuslookissa ja saatiin vain välittömästi useammalta ihmiseltä kohtelias lupaus, että ne kyllä odottaisivat jos hän halusi käydä ajelemassa kaiken ylimääräisen karvoituksen pois. Vaimokaan ei jostain käsittämättömästä syystä ole villimieslookkiin oikein ihastunut, vaikka useaan kertaan on yritetty muuttaa sen mieli.
Jostain syystä se ei ole ihastunut myöskään siihen, miten hän on ilmeisesti täysin kykenemätön valitsemaan vaatteita ja vielä yhdistelemään niitä järkevästi. Lukesta olisi ihan ok painella jossain metsästyskamppeissa ja armeijan ylijäämistössä vuodet läpeensä, mutta kummasti ei muille kelpaa.
Muiden vaikuttamisyrityksistä huolimatta hänellä on hyvin laaja valikoima esimerkiksi erinäisten paikkojen ilmaiseksi jakelemia t-paitoja (ja sitäkin enemmän lippiksiä) ja kaikkia superteknisiä urheiluvaatteita, jotka eivät kuulemma sovi päivittäiseen käyttöön. Ja villaneuleita, koska millä itseään kunnioittavalla aikuisella miehellä ei muka ole villaneuleita? Ja villatakkeja, jotka ovat vain liian mukavia ja lämpimiä, että niitä ei omistettaisi, ja etteivät ne ansaitsisi erityismainintaa. Hän suhtautuu myös hyvin intohimoisesti farkkuihin ja siihen, että niiden nyt vain täytyy olla sinisiä, koska muuten ne eivät ole oikeita farkkuja. Ne myös kuluvat aina reisistä puhki ja hän sitten ihan omin käsin paikkailee niitä, koska kuuluuhan nyt vaatteiden kestää vähintään 50 vuotta.
Even when I'm a thousand miles away from my roots
I'm home
Eats anything you put in front of him. Anything. For real, will eat a piece of meat that's 99% charcoal with a smile on his face and compliment the cook.
Kind of a history buff. Owns a very large selection of books on wars, boats and more boats.
Reads classics, too. The really old ones that no one else seems to never read anymore.
Owns a bunch of historical military stuff like semi-illegal rifles, old steel helmets and other things that apparently just take up space and collect dust.
Still very into hunting, fishing, hiking, camping and just nature in general.
Also very into singing along to country hits. The louder, the better. Extra points if you get to embarrass someone while you're at it and/or do a little dance.
Not into busy and crowded places. Or stores. Especially the kind that sell clothes.
Despite loads of practice, can't drink whiskey with a straight face and tend to stick to light beers.