Kevin Adrian Galang
10th of May 1989 @ Grand Junction, Colorado
Male, gay, single & too afraid to mingle
Lives in a rental studio in Burbank, LA
Aspiring art director turned career script supervisor + works odd film production jobs. Film school dropout.
fc conrad ricamora
I swear that I'm not a cynic
my glass just has no water in it today
Kun Kevin opiskeli ensimmäistä vuotta high schoolissa, teatterikerho järjesti ison joulumusikaalin. Sellaisen, mihin kutsuttiin vanhemmat, serkut ja naapurien kaimat, ja jonka tuottoihin kaikkien kerhojen talous ja näin opiskelijoiden mielenterveys ja hyvinvointi nojasi.
Kevin oli sen musikaalin pääroolissa. Oikea hurmaava, vaikuttava ja charmikas Danny Zuko in the flesh.
Ei siksi, että olisi pitänyt näyttelystä, tanssimisesta tai laulamisesta. Ei siksi, että olisi halunnut millään tavalla osallistua tähän produktioon tai olisi kuvitellut sen näyttävän hyvältä collegehakemuksissa. Ei. Oikeasti Kevin istui espanjantunnilla eturivissä (koska oli unohtanut lasinsa kotiin eikä muuten nähnyt taululle), kun opettaja osoitti suoraa häntä ja kysyi, että halusiko hän osallistua. Hän kertoi todella monin sanoin, että niin ehkä voisi jossain tilanteessa kiinnostaa kyllä niin, mutta kun nyt nämä olosuhteet eivät ole optimaaliset ja on tuota ja tätäkin, ja olisihan se kyllä ihanaa.... Ja sitten opettaja sanoi, että hienoa, rooli on sinun, ja hän ei uskaltanut enää ikinä sanoa mitään.
Joten niin Kevinistä melkein tuli lapsitähti, mikäli sellaiseksi saattaisi vahingossa ponnistaa koulumusikaalin pääroolista. Sama selkärangattomuus on johtanut elämän aikana muihinkin kiinnostaviin tilanteisiin, koska hahmokehitys tällä rintamalla on jäänyt hyvin vähäiseksi. Kevin muistelee erityisellä lämmöllä sitä, miten eli ankeat ja turruttavat kolme vuotta huonossa parisuhteessa, koska ei kehdannut ehdottaa eroa.
Tälläiselle arastelulle ja nöyristelylle ei ole edes havaittavissa mitään selkeää syytä. Kevin on ihan tavallisesta ydinperheestä, kasvoi ihan tavallisessa kaupungissa ja teki koko elämänsä ihan tavallisia asioita. Tämä siitä huolimatta, että perheellä oli tavallista enemmän rahaa: Yhdysvalloissa ohjelmoijana uraa tehnyt, Manilasta nuorena pakoon lähtenyt isä oli aikoinaan myynyt start-uppina alkaneen yrityksensä, netonnut sillä merkittävän summan rahaa ja nostanut koko talouden kerralla tympeästä alemmasta keskiluokasta yhden prosentin parempaan päähän. Sittemmin isä perusti cyberturvallisuuteen keskittyvän firman, jota yhä edelleen pyörittää. Äiti on puolestaan lastentarhanopettaja, vaikka noin rahan puolesta sen ei töissä tarvitsisikaan käydä.
Isosisko pääsi ehkä kokemaan uuden rahan riemut ja hemmottelut, mutta Kevin tuli maailmaan siinä vaiheessa, kun kaikki oli jo tasaisen hyvin ja alkuviehätyksestä selvitty. Hän sai siten pitkälti hyvin tavallisen kasvatuksen. Oli lemmikkilisko, perushyvät koulut ja sitä rataa. Oli toki myös astetta parempia vaatteita, uusi auto, joka saatiin heti kun täytettiin 16, ja vuosittaisia ulkomaanmatkoja, mutta niistä ei koskaan ajateltu sen suuremmin mitään.
Isän kulttuurin vaikutus jäi kotona hyvin vähäiseksi, eikä se koskaan puhunut mitään lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Äiti oli niin periamerikkalainen kun olla voi. Kotona pidettiin kuria, mutta ei traumatisoivissa määrin. Koulumenestys oli tärkeää, mutta ei kaikki kaikessa. Jos säästi itse puolet rahoista pelikonsoliin, niin vanhemmat maksoivat loput.
Vanhemmat tekivät oikeastaan kasvatusrintamalla kaikin puolin hyvää työtä. Kevin koki usein, että häneen kohdistettiin aivan kohtuuttomia vaatimuksia, mutta jälkikäteen asiaa ajateltuaan hän on ymmärtänyt paineet lähinnä itseaiheutetuiksi. Kukaan ei oikeasti odottanut mitään - vaikka isä joskus esittikin varovaisia toiveita siitä, että voisi joku päivä jättää yrityksensä hänen käsiinsä - mutta silti hän oli aina miettimässä ja stressaamassa, että mitä ne nyt haluaisivat ja olisivatko pettyneitä jos tehtäisiin niin tai näin.
Oli oikeita odotuksia tai ei, niin kaikki hyvin akateemiset ja oikeaa älykkyyttä vaativat työt tuntuivat aina korostuvan, kun ihmiset miettivät hänen tulevaisuuttaan. Data-analyytikko, tutkija, juristi, arkkitehti... Ehkä se johtui vain stereotypioista ja siitä, että aasialaiset piirteet, joten pakko olla hyvä matikassa. Ehkä jopa ocd-oireilun puolelle menevä järjestelmällisyys ja keskittyneisyys vain jotenkin viestivät neroudesta. Kuka tiesi.
Oikeasti Kevin oli aina kaikkien hämmennykseksi enemmän taiteellinen kuin tieteellinen. Toki hän on ihan perusfiksu, pyörittelee ihan näppärästi numeroita ja on aina päässyt koulussa ihan suht helpolla vain kuuntelemalla tunneilla, mutta hän ei ole ikinä mieltänyt itseään mitenkään oikeasti älykkääksi ihmiseksi saati kokenut, että haluaisi sille linjalle lähteä. Lähinnä hän aina katsoi liikaa elokuvia, piirsi sarjakuvia, maalasi ja haaveili, että pääsisi joskus toteuttamaan itseään sillä saralla myös ammatillisesti.
Singing in the car with you to zeppelin
Trying to build our own stairway to heaven
Koska Kevin oli jostain syystä ihan itsenäisesti päättänyt olettaa, että vanhemmat varmaan halusivat hänen opiskelevan kunnon ammatin, muuttavan parin tunnin ajomatkan päähän niistä, menevän naimisiin ja saavan pari lasta (siitä huolimatta, että ne eivät olleet ikinä mistään tälläisistä ajatuksista mitään sanoneet), niin hän kipuili siinä nuoruuden ja collegen kynnyksillä ihan valtavan paljon.
Suunnitelman toteutuksessa oli useampikin ongelma, mutta niistä keskeisimmät olivat ehkä seuraavat:
1. Hän ei halunnut kunnon ammattia. Hän halusi luoda uraa taiteen parissa.
2. Hän oli ehdottomasti homoseksuaali, joten ei ehkä olisi reilua pakottaa ketään tyttöraasua avioliittoon.
3. Hän ei halunnut mennä kouluun, eikä ainakaan opiskelemaan tilastotieteitä (siitä huolimatta, että jälleen yhtään kukaan ei ollut ehdottanut, että hän lukisi juuri tilastotieteitä)
4. Hän halusi muuttaa länsirannikolle, koska kohta yksi.
Että niin. Kypsänä aikuisena Kevin sitten teki "kompromissin", eli täysin paniikissa häipyi New Yorkiin elokuvakouluun opiskelemaan videokuvaamista ja heittäytyi täysillä parisuhteeseen naisen kanssa. Kuten arvata saattoi, kumpikaan ratkaisu ei varsinaisesti kantanut erityisen pitkälle. Pari hermoromahdusta ja kolme vuotta siinä meni, ennen kun tyttöystävän kanssa erottiin. Kevin lähti pian sen jälkeen Los Angelesiin, kuten olisi varmaan pitänyt tehdä jo heti alkujaan.
Kuten tuhannet ja tuhannet ennen häntä, hänkin aloitti muuttamalla kimppakämppään viiden muun kärsivän taiteilijan kanssa ja hankkimalla töitä erinäisistä ravintoloista ja kahviloista. Niin houkutteleva kun olikin mahdollinen orastava ura baristana tai voileipätaiteilijana, niin samalla hän haki koko ajan elokuva-alan töitä. Lähinnä produktioassarin hommia, koska ne tuppasivat olemaan se luonnollisin reitti saada jalkaa oven väliin.
Monessa haastattelussa sai käydä, ennen kun ensimmäinen paikka aukesi, mutta aukesi kuitenkin. Se oli minimibudjetin indieraina, jonka kuvaukset keskeytettiin ennen puoliväliä, mutta ansioluettelossa oli sen myötä edes jotain sisältöä ja tuottaja saatiin listata suosittelijaksi. Sen myötä assaripaikkoja alkoi löytymään niin, että niillä jo ihan mukavasti eli. Kevin yritti samalla koko ajan päästä jotenkin sisään taidepuolelle ja haaveili itsestään maalailemassa story boardeja Tim Burtonille, mutta se olisi ilmeisesti vaatinut sellaista räiskyvää persoonallisuutta, itsensä tyrkyttämistä ja nuoleskelua, mihin hänestä ei ollut.
Kevin kyllä lopulta löydettiin, mutta ei taiteellisten lahjojensa vuoksi. Joku jälleen tunnisti, että tässä on pikkutarkka, järjestelmällinen ihminen, joka kulkee sekuntikello kädessä ja mikromanageroi aivan kaikkea ja kaikkia. Joten niin hänestä sitten tuli script supervisor. Sellainen hän on yhä edelleen. Se on hyvä työ, joten ei siinä mitään. Palkalla on hankittu ihan oma (vuokra)kämppä ja projektiluontoisen työn takia on usein sellaisia pidempiä vapaitakin jaksoja, että ehtii sitten toteuttaa itseään muissakin projekteissa. Kaikin puolin hyvä diili.
Vanhemmille ei ole vieläkään keksitty selitystä sille, että miksi ei olla parisuhteessa. Niille ei olla ikinä tultu kaapista, eikä esitelty yhtään poikaystävää, vaikka sellaisiakin on jo ehtinyt muutama vuoden varrelle mahtua. Tällä hetkellä ykkössuunnitelma on vältellä keskustelua ikuisesti ja odottaa, että aivan koko suku kuolee. Koska isoäitikin eli yli satavuotiaaksi, niin ongelma ei onneksi vielä ole ajankohtainen.
Samaa logiikkaa Kevin soveltaa vaikeissa asioissa muutenkin, eli yleensä katsoo eri suuntaan ja leikkii, että kaikki on hyvin. LA on tehnyt itsetunnolle hyvää ja hän on ehkä vähän vähemmän sellainen mihin tahansa tyytyvä nöyristelijä kuin vielä muutamia vuosia sitten, mutta se ei vielä tee hänestä mitään yltiösosiaalista hurmuria ja juhlien henkeä.
Kevin on edelleen uusien ihmisten kanssa arka ja ujo, vähän vetäytyvä ja liian hiljainen, eikä ihan täysin hahmota että mihin väliin olisi muka isommassa ryhmässä tarkoitus saada sanottua jotain. Toisaalta tämä piirre tekee hänestä erinomaisen sidekickin: hän on se, joka katsoo sitä yhtä tyyppiä, joka luuli ettei kukaan enää kuuntele sen tarinaa, ja joka antaa muiden kasvaa parhaiksi versioiksi itsestään ja tyytyy itse olemaan jonkunlainen vakaa, aina taustalla vaikuttava voima, tuki ja turva. Ei ole ihme, että läheiset ystävät pitävät häntä valtavassa arvossa.
Parisuhteissa hän on erittäin pätevä ja kunnollinen, mutta deittimaailmassa on niin täysin hukassa, että sinne asti pääsemistä ei kauheasti uskalla edes haaveilla.
Luonnollisesti Kevin on edelleen myös käsittämättömän pikkutarkka kontrollifriikki, huolissaan kaikesta ja kaikista ja aina stressaantunut, mutta mitä pienistä.
we made our way by finding what was real
178 cm | Black hair | Brown eyes | Half Filipino, half (german-irish) caucasian
Tähän päivään asti Kevin on elänyt siinä toivossa, että oman seksuaalisuuden tunnistaminen ja hyväksyminen jotenkin automaattisesti johtaisi erinomaisen tyylitajun kehittymiseen, mutta ei. Hän on periaatteessa kiinnostunut vaatteista ja hyvin pukeutumisesta, mutta pelkällä periaatteella ei pääse pitkälle.
Arkipukeutumisessa Kevin uskoo joko henley ja farkut tai farkut ja kauluspaita -linjaan. Joskus heittää huivin kaulaan tai neuletakin päälle, mutta se siitä. Ongelma on lähinnä se, että se mikä näyttää hyvältä henkarilla tai kaupan hyllyllä, ei näytä enää hyvältä päällä, eikä oikein missään vaatteissa ole sellainen sopivan hyvä ja varma olo. Hän ei ole kovin rohkea kokeilemaan mitään uutta tai yhtään näyttävämpää, vaan mielellään käyttää maailman tappiin niitä muutamia vaatekappaleita, jotka on jo todennut sopiviksi.
Vaikka mies itse ilmeisesti näkee edelleen peilissä epävarman, vaivaantuneen kuusitoistavuotiaan, niin muilta ei ole tullut samanlaista palautetta. Objektiivisesti hän on oikeastaan hyvinkin silmää miellyttävä, vaikka putoaakin aika kauas sellaisesta all american boy -boksista. Isän geeniperimä näkyy selvästi, eikä ole yksi, kaksi tai kymmenen kertaa, kun häntä on epäilty vuoroin kiinalaiseksi ja meksikolaiseksi. Vähemmän yllättäen Kevin ei samaistu näistä kumpaankaan ja on hyvin hämmentynyt ihmisten näkemyksistä.
Kun on muka niin kiireinen elämä ja niin paljon vastuuta (ja yleinen motivaatiokato), niin treenaaminen ei kauheasti maita. Kevin on sellainen tyypillinen skinny fat moderni ihminen, joka ei syö kunnolla, koska ei muka ehdi. Joskus panostaa hetkittäin (lähinnä aina samoihin aikoihin kun erehtyy miettimään, että pitäisi palata deittimarkkinoille), mutta elämänmuutos ei ole ikinä kestänyt paria viikkoa pidempään. Ihan perusraamikas, mutta paino tuppaa herkästi putoamaan vähän turhan alhaisiin lukemiin.
