Voitaisiin tiivistää, että nuoruus olisi ollut älyttömän helppoa ja kivutonta aikaa, jos siitä ei oltaisi itse tehty hankalaa ihan vain hankaluuden nimissä. Jesse koki vahvasti, että hyvään teini-ikään ja autenttiseen nuoruuskokemukseen kuuluu vähän eksistentiaalista kipuilua, angstia ja muuta sellaista, joten toki sitä piti sitten myös kehittää. Traumoja ei kuitenkaan jäänyt - Jesselle ainakaan. Vanhemmille ehkä, viimeistään silloin kun hän luopui huippustipendeistään ja päätti collegeen menemisen sijaan mennä töihin levykauppaan ja "I just need to find myself and focus on my art, mom, don't you understand". 

 

Koska vanhemmat saivat kuitenkin sentään edes yhden lapsen, joka opiskeli itselleen normaalin ammatin ja päätyi jatkamaan raksa-alalla isän jalanjäljissä, ne eivät voineet kauheasti valittaa. Jessen kohdalla niiden rooliksi jäi taputella olkapäälle ja hokea että hienoa, hienoa, toivottavasti kaikki onnistuu. 

​

Välit vanhempiin olivat ajoittain kovalla koetuksella kaiken typerän rajojen kokeilun, riitelyn ja itsensä etsimisen keskellä, mutta lopulta niistä oli kuitenkin omaa elämää rakentaessa valtava tuki ja turva. Ne maksoivat kämäisen itsemurhayksiön vuokrankin ensimmäisen vuoden ajan, kun oltiin vasta muutettu omilleen, ja tulivat aina toisinaan katsomaan silloisen bändin keikkoja lähiräkälöihin. Joskus ne olivat ainoita yleisössä. 

​

Jesse ei koskaan priorisoinut kovin korkealle menestystä, rahaa tai mitään muitakaan maallisia asioita, vaan vaaleanpunaisten lasiensa takaa kurkkiessaan on aina vain ajatellut, että haluaa olla onnellinen ja päästä toteuttamaan itseään. Joskus hän toteutti itseään musiikin kautta, joskus heittäytymällä täysin sydämin parisuhteisiin, ajelemalla hiuksensa ja juomalla liikaa, mutta toteutti kuitenkin. Hän ei ole ikinä ollut erityisen kunnianhimoinen, mutta tärkeiden asioiden äärellä on aikuisiällä alkanut viimeinkin ilmentämään pitkäjänteisyyttä, yritteliäisyyttä ja ajoittaista perfektionismia. Yleensä ne ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka johtavat menestykseen, mutta hänen kohdallaan musiikillinen menestys tuli ensin ja sopivat luonteenpiirteet omaksuttiin vasta sen myötä. Paljon muuta menestys ei sitten muuttanutkaan, vaan korkeintaan opetti olemaan vähän enemmän sinut omissa nahoissa ja tarttumaan rohkeammin uusiin ideoihin. 

​

Matkan varrella ehdittiin musiikkihommien ja sen itsensä toteuttamisen lisäksi rakentaa elämää muutenkin. Oltiin muutamissa pidemmissä parisuhteissa, päädyttiin saamaan puolivahingossa lapsi "platonisen lapsuuden ystävän" kanssa ja sitä rataa, kasvettiin kunnon aikuiseksi ja opeteltiin kantamaan vastuuta. 

 

"I graduated high school. Moved to Chicago and got a job at a record store. Started a bunch of bands. One of them worked out. Toured the world for a bit. Ended up in LA, bought a house and had a kid. That's about it." 

​

Persoonana Jesse ei ole erityisen räiskyvä, vaikka alati vaihtuvasti hiustenväristä ja ammatinvalinnasta voisikin ehkä muuta kuvitella. Vähän höhlä, vähän hiljainen ja vähän vetäytyvä, mutta toisaalta kovin mukava ja hauskaa seuraa. 

 

Nauttii suuresti omasta ajasta ja ylhäisestä yksinäisyydestä, jota kuluttaa pelaillen (animal crossing, mario kart ja pokemon for the win), pienoismalleja rakennellen, Wikipedian satunnaisartikkeleita lukien ja dokkareita katsellen. Viime aikoina on hurahtanut myös puutarhanhoitoon, lukenut ihan liikaa astrologiaa (mihin ei usko, mutta on hyvä olla perillä asioista joista on eri mieltä) ja raapustanut paikallislehteen useita, nimettömiä mielipidekirjoituksia sellaisista tärkeistä ja koko kansaa koskettavista aiheista kuin pihanurmikon kastelusta, puuttuvista stop-merkeistä ja lenkkipolulla vastaan tulleista villieläimistä. Todellinen rokkari siis, henkeen ja vereen. 

 

Siinä mielessä tylsä, että ei nykyään jaksa edes tapella tai kiistellä mistään, vaan antaa herkästi periksi rauhan säilyttämisen nimissä ja koittaa oikeasti nähdä myös muiden kannan ja ymmärtää niiden ajatuksia. Tunteitakin käsittelee valitettavan rakentavasti ja terveesti, kerran kuussa jopa terapeutin johdolla.