Vaikka isää ei ihan täysin kumitettu elämästä, niin aika lähellä käytiin. Jamie oli kaksosista ehdottomasti se, joka enemmän arasteli sen seuraa. Jos sisko ei olisi aina vaatimalla vaatinut häntä isäviikonlopuille mukaan, hän ei todennäköisesti olisi koskaan saanut aikaiseksi lähteä. 

​

Lapsena kyse oli enemmän vain siitä, että se jäi hänen elämässään hyvin etäiseksi ja vähän tuntemattomaksi hahmoksi. Nuorena hän alkoi vähän äidin lietsomana ennemmin ajatella sitä elämänsä hukkaan heittäneenä ja perheensä jättäneenä luuserina, kun ei se oikeastaan tehnyt elettäkään todistaakseen niitä ajatuksia vääräksi. 

​

Siitä ei oikein päässyt yli eikä ympäri, että jääkiekko oli isän perintöä. Lapsena sillä ei ollut väliä, mutta teininä oli. Jamie vaihteli jatkuvasti sen välillä, että halusiko sittenkin ryhtyä pelaamaan vaikka vesipooloa ihan vain tehdäkseen vähän pesäeroa, vai halusiko seurata sen jäljissä, mutta tehdä kaiken paremmin. Hän päätyi jälkimmäiseen, koska oli helpompaa olla dramaattisesti muuttamatta elämän suuntaa. Sitä paitsi lajin parissa vietettiin siinä vaiheessa jo pitkälti kaikki vapaa-aika, siellä olivat kaikki parhaat ystävät ja se oli muodostunut niin oleelliseksi osaksi identiteettiä, ettei siitä kaikesta olisi varmaan päässyt eroon vaikka olisi sattunut haluamaankin. 

​

Ihmiseksi, joka ei rehellisesti sanottuna ole se ihan penaalin terävin kynä ja jonka keskittymiskyky on parhaimmillaankin heikkoa keskitasoa, hän suhtautui jääkiekkoon aina kiitettävän järkevästi ja omistautuneesti. Lähinnä, koska oikeasti koki sen mielekkääksi ja nautti olostaan - mihinkään, mistä ei pidetty, ei koskaan vaivauduttu pistämään tippaakaan yritystä. Toki vanhemmilta vaadittiin ajoittain aika aktiivista psyykkaamista ja kannustusta, mutta olihan se nyt ymmärrettävää, että nuoren pojan ajatukset olivat välillä vähän muualla. Tavoitteellisesti ja aina itseä vanhempien ryhmissä oltiin pistetty menemään jo pidemmän aikaa, mutta NHL unelmia alettiin elättelemään vasta, kun edustettiin U16 kisoissa ja päästiin kantamaan kotiin ne ensimmäiset mitalit, joilla oli oikeasti jotain väliä. 

​

Monet vanhemmat olisivat varmaan yritelleet toppuutella ja kannustaa keksimään varasuunnitelmia. Jamien kohdalla ne ehkä tiesivät, ettei se johtaisi mihinkään, joten ottivat eri lähestymistavan: jos oli mahdollista pelata jääkiekkoa elääkseen ja halusi niin tehdä, olisi typerää olla tarttumatta tarjoukseen. Opiskella ehtisi myöhemminkin, mutta pelata saattoi vain rajatun ajan.

​

Ja pelaamaanhan hän ryhty: meni oman vuosiluokkansa NHL draftissa nelosena ja ländäsi itsensä Montrealiin. Koska ikää oli lasissa se vaikuttavat 18 ja hän oli hyvin pitkälti kauhusta kankea, perhe muutti vuodeksi mukaan. Tai äiti ja isäpuoli, kun sisko jäi New Yorkiin aloittelemaan vähän perinteisempää aikuista elämäänsä ja starttailemaan collegeopintojaan.

 

Vuodessa Jamie sai tarpeeksi itsevarmuutta (ja ystäviä), että jatkoi siitä sitten ihan omillaan. Hän aloitti menestyksennälkäisenä, räiskyvänä maalitykkinä. Otti kaiken riemun irti siitä, miten rahaa tuli yhtäkkiä ovista ja ikkunoista ja nautti hävyttömästi maineesta, kunniasta ja huomiosta. Kun tuli ikää ja kokemusta, meno rauhoittui. Oli hyvä parisuhde, yhteinen talous ja lapsiajatuksia. Ja sitten oli ero, korvikkeeksi hankittu koiralauma ja pidempi loukkaantumiskierre, joka olisi voinut romuttaa uran siihen paikkaan. Mutta ei romuttanut. 

​

Niin paljon kun Jamie pitikin Montrealista, hän heräsi lopulta siihen todellisuuteen, ettei voinut pelata ikuisesti, ja halusi nähdä muutakin maailmaa. Agentin kanssa kilpailutettiin vähän sopimuksia ja hän siirtyi lopulta Los Angelesiin auringon, mielenrauhan ja uusien kokemusten perässä. Sekään ei haitannut, että saatiin palata oman lapsuuden maisemiin, vaikka äiti ja Grant olivatkin jo muuttaneet elämänsä Teksasiin. Sisko sahailee Californian ja New Yorkin välillä, mikä painoi vaakakupissa valintoja tehdessä huomattavan paljon (noin shekin suuruuden lisäksi). 

​