Kun Ford oli lapsi, hän tapasi katsoa televisiosta miten isä poseerasi kameroiden ja mikrofonien edessä vakavana ja synkkänä vaatimassa milloin sotaa, milloin kaikkien sosiaalitukien lakkautusta ja milloin aseoikeuksia. Hän ei ymmärtänyt paljonkaan siitä, mitä se teki ja miksi, mutta ymmärsi, että se oli tärkeä ihminen. Se oli jotain, mitä äiti toisteli joka ilta, kun se ei tullut kotiin tai perui jo tehtyjä suunnitelmia.

 

Ford osasi kertoa, että isä oli chair of the senate foreign relations committee tai senate judiciary committee (tai missä sillä nyt milloinkin oli vaikutusvaltaa) jo ennen kun osasi kirjoittaa oman nimensä kaksi kertaa samalla tavalla. 

 

Termeistä ja yksityiskohdista huolimatta selvää oli se, että Ford oli korkeaprofiilisen urapoliitikon esikoislapsi. Kuten monilla muillakin korkeaprofiilisilla urapoliitikoilla, myös hänen isällään oli juuret vanhassa rahassa, enemmän maallista omaisuutta kuin kukaan olisi tarvinnut, ja kauniita ajatuksia amerikkalaisesta unelmasta ja ydinperheestä. Sen ajatuksen vankina se piti koko perhettä.

 

Tunnelma kotona oli pääasiassa hyytävä. Ford ja kaksi vuotta nuorempi pikkuveli toimivat lähinnä somisteina, siinä missä äiti ja paimenkoirakin. Äiti, joka oli vielä ennen avioitumista rakentanut erittäin menestyksekästä uraa muotimaailmassa, ja joka sittemmin oltiin alennettu pelkän kauniin kotirouvan rooliin. Kukaan ei ollut onnellinen, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. 

 

Vaikka Ford ei sitä tiennyt, lapsuus poikkesi paljon muiden samanikäisten vastaavista jopa niissä yhden prosentin piireissä. Koulua käytiin vähän eri paikoissa: joskus kotikoulussa, joskus kalliissa yksityiskouluissa ja joskus sisäoppilaitoksissa, riippuen isän kampanjointitilanteesta ja siitä, mitä se milloinkin piti edustuskelpoisimpana vaihtoehtona.

​

Etenkin lapsuudessa Fordin ystäväpiiri oli äärettömän rajattu ja tarkkaan etukäteen kuratoitu, eikä leikkitreffeistä tai kaverisynttäreistä uskallettu edes unelmoida. Sen sijaan oli lomamatkoja, joilla turvamiehet seurasivat taukoamatta kannoilla ja jotka lähinnä kiristivät kaikkien hermoja, ja loputtomia edustustilaisuuksia, joissa lähinnä seisottiin hiljaa ja yritettiin pysyä pois alta niin kauan, että olisi oikea aika hymyillä kameralle. Siinä Ford oli aina erinomainen, eikä vain minkään poikkeuksellisen hyvän tilannetajun vuoksi: yhdistelmä vanhaa rahaa ja uutta vaikutusvaltaa pitivät huolen siitä, että Griffinien jos jonkun perheessä ymmärrettiin käytöstapakasvatuksen päälle. 

 

Monimutkaisestakin kattauksesta löydettiin vaivattomasti oikeat aterimet, valssiaskeleet sujuivat ilman eri ajatusta ja - mikä tärkeintä - medialle osattiin uskottavasti viestiä, miten kotona pidettiin yhteistä rintamaa ja uskottiin kaikki samoihin asioihin. Ford ei uskonut paljon mihinkään, mutta leikki mukana. Pikkuaikuisen elkein hän matki koulussa isän manerismeja ja ajatteli rinnastuvansa lähinnä kuninkaallisiin. Se oli ymmärrettävä väärinkäsitys, kun rahaa oli kuin roskaa, taloja ympäri maata ja maailmaa ja käden ulottuvilla aika pitkälti kaikki, mitä nyt vain sattui haluamaan. Designervaatteita, kalliita koruja, yltiöpäisiä lomamatkoja, palvelusväkeä. Heillä oli kaikki. Mukaanlukien valmiit suunnitelmat Fordin tulevaisuuden varalle: hänelle oli jo syntyessä pedattu paikka useankin yrityksen omistusportaasta. 

 

Poliittiset pelit olivat aina niin tavallinen osa arkea, että Ford ei ollut niistä oikein mitään mieltä - ainakaan ennen kun hänen teinikipuilunsa sattuivat osumaan samalle hetkelle isän (uusimman) senaattiehdokkuuden kanssa. Hän muistelee edelleen kauhulla sitä läksytystä jonka sai, kun ilmeisen kriittisessä vaiheessa kampanjointia erehtyi seisomaan parkkipaikalla tupakoivan ystävän vierellä. Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun kotona käytiin pitkiä, yksipuolisia keskusteluja tarpeettoman kovaan ääneen. 

 

Isä näki Fordin jotenkin aina saamattomana ongelmalapsena. Tosiasiassa hän vain pitkälti teki niitä asioita, mitä muutkin nuoret. Koitti seurustelua, koitti alkoholia ja ajoi vähän liian lujaa. Ero oli siinä, että sen sijaan, että hän olisi vain saanut kotona kuulla kunniansa, hänen toilailunsa käännettiin aina isolla estradilla isää vastaan. Siinä oli teinille paljon käsiteltävää ja kannettavaa. Ford koki lopulta melkein helpotuksena sen, että kun hän 16 vuotiaana romutti yhden auton, hänet lähetettiin käymään koulut loppuun sisäoppilaitokseen. Siellä oli enemmän yksityisyyttä ja edes mahdollisuus yrittää jäljitellä tavallista elämää. Toki edelleen yltäkylläistä ja etuoikeutettua sellaista, mutta ainakin oltiin otettu edes pieni askel siitä oman elämän pienenpienestä kuplasta.