Eli oli oikeassa siinä, että isä oli rikki, surullinen ja masentunut. Hän ei ollut oikeassa, kun kuvitteli, että voisi jotenkin auttaa asiaa. Siinä oltiin vain yhdessä surkeita ja vihaisia, kun koitettiin tyhjästä rakentaa uutta elämää. Oli selvää, että kumpikaan ei oikeasti ollut valmis siirtymään eteenpäin; ensimmäinen puoli vuotta syötiin paperilautasilta, kun kumpikaan ei oikein osannut orientoitua siihen, että kylmä kerrostalokolmio pitäisi saada tuntumaan kodilta. Elin sopeutumisesta teki erityisen haastavaa se, että ensimmäistä kertaa ei ollut veljeä koko ajan lähettyvillä. Oli kova huoli sen jaksamisesta samalla, kun itsekin herättiin siihen, miten paljon sen varaan oltiin vuosien aikana totuttu laskemaan. 

Alkuun Eli ramppasi äidin luona melkein päivittäin, soitteli vielä useammin ja koitti kaikin keinoin leikkiä, että mikään ei ollut muuttunut. Kovin kestävä tilanne se ei kuitenkaan ollut, vaan nopeasti ajauduttiin sellaiseen epämääräiseen vuoroviikonloppu-tilanteeseen. Lopulta jäivät nekin vierailut pois. Uusi koulu osoittautui aiempaa vaativammaksi (ja varmaan myös paremmaksi, jos oli lukukausimaksuista jotain pääteltävissä) ja tarjosi jääkiekon saralla ihan uusia mahdollisuuksia, joten vapaa-aika oli pian hyvin vähissä. Oli myös varovaista tyttöihin tutustumista, vähän salamarakastumista, juhlimista ja muuta sellaista, mikä niin helposti harhautti nuoren miehen ajatukset pois perhesuhteiden vaalimisesta. 

Oli myös isä, jolla oli paljon mielipiteitä äidin käytöksestä ja äiti, jolla paljon sanottavaa isän säälittävyydestä. Koko lapsuus oltiin eletty oudossa harmoniassa, mutta nyt sitten yhtäkkiä vihasivat kaikki toinen toisiaan. Eli kehitti valtavasti katkeruutta äitiä ja sen kohtuutonta käytöstä kohtaan (jota ei itse koskaan todistanut, mutta kuuli tarinoita), vaikka kuinka ensin esitti, että oli tässä täysin puolueeton. Herätti katkeruutta sekin, että veli oli asiasta eri mieltä - ei se vain ollut siellä näkemässä, että miten paljon isä kärsi ja miten vaikeaa heille oli ollut aloittaa kaikki aivan alusta.

Kun tyypillisesti kaikki lomat ja kesätkin vietettiin isän suvun luona sen synnyinmaassa, jakautui perhe selvästi kahtia. Veljeä ei koskaan niille reissuille kutsuttu, Elin protesteista ja vaatimuksista huolimatta.

Vaikka oli isoja muutoksia, jotka ehdottomasti ottivat veronsa, niin Eli valmistui kuitenkin hyvin paperein. Kun se yhdistettiin urheilumenestykseen, niin collegevaihtoehtoja oli pöydällä useita ja hän löysi itsensä sellaisesta onnellisesta tilanteesta, että pääsi oikeasti valitsemaan kermat päältä. Hän päätyi tästä huolimatta jäämään Michiganiin. Osittain siksi, että halusi pysyä lähellä perhettä, ja osittain jääkiekon takia - jos sitä halusi jossain harrastaa, niin Michigan oli ehdottomasti varteenotettava vaihtoehto. Hän ei ikinä ruokkinut mitään unelmia ammattilaisurasta, mutta halusi kuitenkin nähdä senkin tien loppuun asti, eikä ollut ihan valmis vielä päästämään irti sellaisesta tietynlaisesta yhteisöllisyydestä, jolla varmaan yritti korvata omien turvaverkkojen murentumista ja etääntymistä veljestä (jolle vaikka miten pitkään yritettiin soitella joka ikinen päivä, mutta ei vain saatu enää yhteyksiä samalla tapaa auki).

Täyttä stipendiä ei tutkinnon suorittamiseen saatu, kun jäivät vapaaehtoistyöt ja kaikki muut ylimääräiset hommat elämänmuutoksien keskellä aika minimiin. Tarpeeksi helpotuksia kuitenkin, että ei tarvinnut heti kättelyssä hajota opintolainoihin ja siirtyä elämään pussinuudeleilla, vaan voitiin oikeasti keskittyä opiskeluun ja pelaamiseen. Eli sai isän kautta paitsi taloudellista tukea, myös jo opintojen aikana kaikenlaisia tekniikan alan hommia. Ne näyttivät ansioluettelossa äärettömän päteviltä, vaikka lähdettiinkin lopulta itse eri linjalle.

Pääaineen valinnassa meni tovi, mutta Eli vakiintui lopulta rikostekniikkaan: se oli hyvä yhdistelmä toimintaa ja tiedettä, käytännön tekemistä ja teoriaa. Jonkun verran pyöriteltiin pöydällä myös poliisiuraa ja lääketieteellistä, joista jälkimmäiseen oltaisiin ehkä voitukin päätyä, jos ei olisi osunut yhdelle rikostekniikan introkurssille niin äärettömän innostavaa ja karismaattista opettajaa, että ei siinä mikään järkeily enää auttanut. Päädyttiin sitten vain lukemaan aika paljon ylimääräistä kemiaa ja biologiaa, vaikka ei lääkäriksi ryhdyttykään.

​

Jälleen kerran meni hyvin opinnoissa, urheilussa ja seuraelämässä, eikä vauhti hidastunut valmistumisen jälkeenkään. Eli sai Michiganista varsin nopeasti junioritason töitä yksityisestä labrasta ja saumattomasti sulahti elämään uutta elämää vastuuntuntoisena, työssäkäyvänä aikuisena. 

Vuosi meni, ennen kun Eli tajusi, että kaipasi sitten kuitenkin vähän jotain enemmän. Opiskelu (tai parempi palkka ja ylenemismahdollisuudet) alkoi taas houkuttelemaan, joten sille tielle lähdettiin parin viikon harkinnan jälkeen. Tällä kertaa kouluja tutkiessa ei enää rajattu aluetta ihan niin tarkasti, koska perhesuhteet olivat mitä olivat, vaan lähdettiin lopulta ensin vuodeksi Lontooseen ja sieltä sitten lopulta Californiaan. Saatettiin siellä maisterin opinnot loppuun, löydettiin biokemian kurssilta tyttö, rakastuttiin tyttöön ja muutettiin tytön kanssa yhteen. Yhdessä ostettiin merkittävää kunnostusta vaativa talo sillä ajatuksella, että remontoidaan ja myydään se voitolla eteenpäin, mutta jämähdettiin sinne sitten itse. Tyttöystävän vanhemmat, jotka olivat takaamassa lainaa, eivät varsinaisesti hyppineet riemusta kuullessaan muuttuneista suunnitelmista. 

Jälleen löytyi vakitöitä paljon helpommin kun kaikkien muiden kärsimykset ja vaikeudet olisivat antaneet olettaa, päästiin hyville palkoille (ei niin hyville kuin tyttöystävä, mutta kuitenkin) ja voitiin ruveta miettimään sellaisia asioita kuin eläkesäästämistä ja leasingauton päivittämistä vuoden välein.

Nykyään Eli paahtaa töissä poliisilaitoksen leivissä, mikä yllättäen sisältää huomattavasti enemmän hiljaista puurtamista labrassa ja vähemmän veriläiskien mallinnusta kun annettiin tutkintoesitteissä ymmärtää. Vapaa-ajalla hän harrastaa vähän kaljaliigalätkää ja kipuilee, että mitäköhän elämällä olisi nyt muka tarkoitus tehdä. Samaa mietti lääkäri-tyttöystäväkin, joka häipyi doctors without borders -reissulle ja sieltä johonkin rakentamaan kaivoja, eikä toistaiseksi ole antanut mitään viitteitä siitä, että aikoisi enää ikinä palata kotiin. Epämääräisesti sovittiin, että molemmat saavat katsastaa tarjontaa ja mennä mielensä mukaan, koska etäsuhteet ovat niin vaikeita ja kaikki, mutta toisaalta on vielä talo ja autot molempien nimissä.