Bradley Dalton Wright
Born on 5th of June, 1995, in Allentown, PA
Male, single & straight. Only (bio) child of mom Elsa and dad Jack.
Lives in a rental studio in Westwood, Los Angeles.
Works as a construction laborer while trying to finish his B.S. in electrical engineering at UCLA.
FC Jeremy Allen White
everyone thinks I dodged a bullet
but I think I shot the gun
High schoolissa kerrottiin aikoinaan kuiskaten tarinaa siitä, miten Bradleyn narkkarivanhemmat olivat vauvana hylänneet hänet roskikseen. Miten hän oli ollut vankilassa pahoinpitelyn takia ja päätynyt asumaan nuorisokotiin, koska kukaan ei ollut halunnut häntä. Taru oli totuutta ihmeellisempää.
Toisin kuin käytävillä puhuttiin, Bradley syntyi aivan täysin tavalliseen ydinperheeseen. Vielä sellaiseen asteen parempaan ja idyllisempään sellaiseen, missä syötiin joka päivä illallinen yhdessä ja vaihdettiin sulasssa sovussa päivän kuulumiset, ei kaupassa paljon hintalappuja katseltu ja käytiin sukukokouksissa vähintään kerran parissa kuussa. Leivottiin yhdessä milloin mihinkin myyjäisiin, istuttiin kirkossa tunnollisesti eturivissä ja autettiin naapureita.
Äiti oli sosiaalityöntekijä, joka oli jo pitkään vaikuttanut lähinnä hallinnollisella puolella, ja isä esimiestehtävissä teknologian alalla, eli oltiin hyvin tukevasti paremmassa keskiluokassa. Oli omakotitalo ehkä maailman tylsimmässä kaupungissa, pari autoa ja urheiluharrastukset.
Toki Bradley myös tavallaan asui nuorisokodissa. Sikäli jos laskettiin nuorisokodiksi, että omat vanhemmat päättivät ryhtyä sijaisvanhemmiksi ja avata ovensa milloin millekin maailman potkimille lapsiparoille, joista osa viihtyi heillä muutaman päivän ja osa useamman vuoden. Koska Bradley oli ehkä viisivuotias, kun vanhemmat tähän projektiin ryhtyivät, hän ei ikinä ajatellut asiasta sen suuremmin mitään. Talossa oli rakkautta ja huomiota aivan tarpeeksi, vaikka sen jakoikin useamman lapsen kesken. Oikeastaan sitä oli vähän liikaakin - kyllähän se nyt väkisinkin kävi ärsyttämään, kun joku oli aivan koko ajan kyselemässä kuulumisia, halailemassa ja järjestämässä yhteistä tekemistä. Hän ei ainakaan jaksanut käydä jäätelöllä kolmesti viikossa tai olla jatkuvasti järjestelemässä jotain lautapeli- tai elokuvailtoja.
Kotona alleviivattiin aina vahvasti sellaista kaikkien hyväksymistä ja lähimmäisenrakkautta, perheen ja ystävien merkitystä sekä yhteisöllisyyttä. Oli vapaaehtoistyötä, aktiivisuutta seurakunnassa ja milloin mitäkin tilaisuuksia, joihin oli pakko osallistua. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että Bradleysta ei ehkä tulisikaan sellaista maailman mukavinta ja leppoisinta kaikkien kaveria, jollaista vanhemmat olivat kuvitelleet kasvattavansa. Päiväkodissa muiden kanssa leikkiminen vielä onnistui, mutta koulussa ei värikynien jakaminen enää ihan niin paljon kiinnostanutkaan. Hän oli itse täysin tyytyväinen siihen, että koulussa oli yksi hyvä ystävä, mutta vanhemmat eivät. Ne yrittivät tyrkyttää vaikka mitä vapaa-ajan tekemistä ja pakotettuja leikkitreffejä, koska niille ajatus yksin viihtymisestä oli ilmeisesti täysin tuntematon.
Bradley kävi vanhempien miellyttämisen vuoksi tunnollisesti harrastuksissa - uinnissa, tiedekerhossa ja partiossa - mutta koulussa pitäytyi siinä yhdessä kaverissaan (Asherissa, jolla oli Gameboy ja aina uusimmat sarjakuvat). Jos se ei ollut lähellä, hän oli yksin. Usein kadottiin johonkin nurkkaan lukemaan, että vältyttiin turhilta kohtaamisilta. Jo ala-asteella oli vahvasti sellainen olo, että muut olivat tylsiä idiootteja, joten ei niiden kanssa löydetty oikein mitään yhteistä puhuttavaa. Tai edes yritetty löytää. Ryhmätyötkin Bradley tuppasi tekemään yksin, koska se oli paitsi helpompaa, myös varmin tapa saada kiitettävä. Hän ei oikein mitään muuta kun kiitettäviä saanutkaan: hän oli se lapsi, joka ei ikinä edes avannut koulukirjoja, ja silti jotenkin vain loisti vuodet läpeensä. Iso kiitos kuului vanhemmille, jotka olivat jo taaperoiässä lukeneet hänelle tiedeartikkeleita ja selittäneet asioita aina turhaan kaunistelematta ja oikeilla termeillä, mutta varmasti oli ihan luonnollista lahjakkuuttakin takana.
Olisi voinut ajatella, että sellainen opiskelun helppous olisi auttanut kouluelämässä, mutta ei. Bradley oli toistuvasti ja jatkuvasti aivan äärettömän tylsistynyt, mikä johti jo jossain kakkosluokalla varsin totaaliseen motivaatiokatoon. Hän tylsistyi myös harrastuksissa, jotka jätti yksi kerrallaan pois, ja kehitti itselleen sitten muuta korvaavaa tekemistä. Lähinnä lukemista ja pelaamista, mikä ei vaatinut omasta huoneesta poistumista. Teini-iässä tuli ilmi, että hänellä oli myös erinomaiset bisnesvaistot: hän kirjoitteli rahasta esseitä milloin kellekin, hioi muiden powerpointteja ja kävi tekemässä tasokokeita niin monen eri ihmisen puolesta, että oli jo aivan käsittämätöntä miten siitä ei jääty kiinni. Ehkä opettajia ei vain kiinnostanut. Niitä ei kiinnostanut sekään, miten hän nuokkui aina jossain takapulpetissa osallistumatta mihinkään eikä koskaan kelvannut kenenkään ryhmätyöhön osalliseksi, koska kokeista tahkottiin edelleen täysiä pisteitä. Vähän enemmän niitä kiinnosti se, että hän jäi useita kertoja kiinni lintsaamisesta ja tupakalta haisemisesta, mutta eivät ne viitsineet tähtioppilasta ristiinnaulita siitäkään. Mitä nyt pitivät lukemattomia saarnoja kirkkaan tulevaisuuden hukkaan heittämisestä.
Sosiaalisella rintamalla meni tuttuun tapaan. Bradley tasapainoili koko ajan jossain siinä rajalla, että oliko hän vain surullinen, yksinäinen luuseri vai sellainen siisti mysteerinen lone wolf. Pitkään oltiin ensimmäistä (ja kuultiin siitä käytävillä kovaan ääneen ja aivan liian usein), mutta ehkä vaaka vähän heilahti jälkimmäisen puoleen viimeistään silloin, kun hän laajensi bisnestään akateemisista huijauksista kattamaan myös kotibileiden alkoholitarjonnan. Kiitos vain sijaisveli ja sen väärennetyt henkkarit. Orastava ura viintrokarina varmisti sen, että hän pyöri juuri tarpeeksi lähellä suosittujen piirejä, että sai olla rauhassa. Sekin auttoi, miten hangattiin "pahoissa piireissä" - eli niiden vanhempien sijais-sisarusten kanssa, jotka juoruissa olivat varmaan nekin juuri vapautuneet vankilasta. Pahan pojan imagosta otettiin kaikki riemu irti ja leikittiin, ettei tiedetty miten kaikki pitivät häntä oikeasti vain outona ja supattivat selän takana.
Vanhemmilta meni orastava ongelmakäyttäytyminen aika pitkälti ohi, koska niillä oli sijaisperhehommassa ehkä sitten kuitenkin vähän liikaa tekemistä. Ne kysyivät kyllä kuulumisia, mutta uskoivat jos kertoi kaiken vain olevan ok. Ne pysyivät hyvin tyytyväisinä ihan vain sillä, että roudasi kotiin niitä erinomaisia todistuksia ja muisti aina silloin tällöin piipahtaa jossain ihmisten ilmoilla. Hän notkui välillä niiden suosittujen tyhjäpäiden kanssa, jotka eivät oikeasti halunneet hänen kanssaan hengailla, ja joskus kävi potkimassa renkaita tupakkapaikan hylkiöiden kanssa, kun ei oikein muutakaan paikkaa ollut. Molempi parempi. Lähinnä hän istui koulussa hiljaa ja siirtyi siitä yksin kotiin.
heaven forbid you end up alone and don't know why
Vaikka high schoolissa motivaatio oli ajoittain pohjamudissa, Bradleylla oli kuitenkin alusta asti hyvin selvät suunnitelmat tulevaisuuden suhteen. Hän halusi opiskella itselleen insinöörin paperit, ja hän halusi tehdä sen jossain oikeasti hyvässä ja arvostetussa oppilaitoksessa. Alkujaan hän oli ajatellut, että suuntautuisi ehdottomasti mekaaniselle puolelle ja robotiikkaan, mutta alkoi sitten kuitenkin viime hetkillä vähän kyseenalaistamaan koko asiaa. Isän kanssa keskusteltiin moneen otteeseen, ennen kun sitten jotenkin yhdessä päädyttiin ajattelemaan, että ehkä civil engineering olisi sitten kuitenkin sellainen kaikista yleispätevin ja hyödyllisin. Piti miettiä tulevaisuuden työmahdollisuuksiakin, eikä pelkästään omia kiinnostuksenkohteita.
Opiskelijana erinomainen ja ihmisenä korkeintaan tyydyttävä Bradley sitten hakeutui kuin hakeutuikin sinne hienoon kouluun mihin oli aina halunnutkin: Carnegie Melloniin. Opinnot lähtivät vahvasti käyntiin, mikä ei ollut yllättävää, mutta sen lisäksi myös sosiaalinen elämä otti ihan uutta vauhtia. Bradley ei ehkä roikkunut kaikissa opiskelijariennoissa verkostoitumassa, mutta baarissa hän viihtyi sitäkin paremmin. Alkoholinkäyttö lähti viimeistään tässä vaiheessa virallisesti käsistä. Epämääräisessä huurussa ehdittiin kusta ainakin kolme eri parisuhdetta ja lopulta alkoi koulukin takkuamaan. Pääaine ei sitten kuitenkaan kiinnostanut, enää ei pärjännyt ihan pelkästään ilmestymällä paikalle ja elämä tuntui muutenkin ihan älyttömän raskaalta ja vaikealta.
Bradley oli Pittsburghissa kolme vuotta. Siitä ainakin vuosi oltiin vain rehellisesti humalassa. Tutkinto edistyi, mutta hyvin keskinkertaisilla arvosanoilla ja väkisin kituuttaen. Pää hajosi, kaikki oli työn ja tuskan takana ja vähäkin inspiraatio otti ja lopahti. Oli vähän kännipäissä tappelua kampuksella ja sairaalasta heräämistä. putkareissuja ja Itsensä nolaamista, kun ympäripäissään avauduttiin ex-tyttöystävän oven takana. Pistettiin yksi auto uuteen uskoon, pahoinpideltiin viaton välipala-automaatti ja menetettiin stipendi, pesti apulaisopettajana ja hyvä työ kouluruokalan tiskarina ja lunch ladyna. Tehtiin paljon sellaista, mistä itselle ei edes jäänyt muistikuvia. Katkeroiduttiin, suututtiin ja ahdistuttiin.
Jossain välissä saatiin kuningasajatus karata koko osavaltiosta, kun kaikki oli vain niin paljon liikaa. Olisi voinut luulla, ettei siinä mielentilassa oltaisi pystytty tekemään minkäänlaisia järkeviä matkasuunnitelmia, mutta niin hän vain seuraavaksi löysi itsensä elelemästä Losin aurinkorannalta. Tai ankeasta lähiöstä, mutta joka tapauksessa.
Insinöörin paperit jäivät puolitiehen, mutta niillä pääsi sitten kuitenkin raksalle apupojan hommiin. Sillä maksoi oman osuuden kimppakämpästä ja aina toisinaan jotain söikin. Osti paljon alkoholia. Paino lähinnä jälkimmäisellä, koska pitkään aikaan ei oikein mitään muuta tehtykään. Kuten melkein kaikki elämässä, myös tämä kausi tuli kuitenkin lopulta päätökseensä. Bradley ei kokenut mitään erityistä käännekohtaa, mutta jossain vaiheessa vain kyllästyi olemaan niin järjettömän surkea ja kipeä. Hän kasvatti jostain vähän selkärankaa, raahasi itsensä AA:han ja valehteli vain pari kuukautta olevansa selvänä, ennen kun oikeasti lopetti. Sitten repsahti pari kertaa, mutta sitten keräsi taas. Tällä kertaa - ainakin toistaiseksi - pysyvästi.
Kun oli pää selvänä, niin jotenkin alkoi oma elämä ja sen suuntakin kiinnostaa (tai ahdistaa) vähän enemmän. Bradley otti selvää opiskeluasioistaan ja sai selville, että oli jo lentänyt Carnegiesta ulos. Jostain syystä hän ei retkahdanut uudelleen, vaan sen sijaan junaili itsensä uudelleen kouluun. Tällä kertaa UCLA:n, kerta se oli nyt yhtäkkisen maisemanvaihdoksen vuoksi lähempänä. Civil engineering sai jäädä historiaan, kun tällä kertaa seurattiin ihan omia haluja ja valittiin se aina enemmän houkuttanut sähköpuoli. Kun tulevaisuudessa oli melko varmasti tiedossa hyväpalkkainen työ, oli helppo sitten alkaa kiskoa kaksin käsin opintolainaa ja luottaa siihen, että kyllä se joskus viimeistään eläkeiässä saataisiin maksettua pois.
Sillä opintolainalla ja raksatuloilla hankittiin oma vuokrayksiö, koska ei vain yksinkertaisesti jaksettu enää yhtä ainutta kämppistä, ja päätettiin alkaa taas leikkimään, että oltiin ihan oikeita, kunnollisia ihmisiä, joilla oli tavoitteita ja suunta elämällä.
I'll leave my peace in pieces all around the decent people back at home
"Angry, arrogant, selfish, self-righteous asshole that still manages to have a messiah-complex"
Humalainen Bradley on vihainen, katkera ja sulkeutunut. Täynnä sarkastisia kommentteja, lyhyitä hermoja ja kostonhalua. Selvä Bradley on... Ehkä vähän vähemmän dramaattinen.
Wrightin talouteen ei koskaan kannettu yhtä ainutta hymypoikapatsasta, mutta tiedepalkintoja ja akateemisia kunniamainintoja oli jääkaapin ovi täynnä. Todistus oli suora rivi kiitettäviä, mutta opettajat esittivät toistuvasti huolta puutteellisista ryhmätyötaidoista, nenäkkyydestä ja välinpitämättömyydestä. Vaikka high schoolista tuntuu olevan vuosikausia aikaa, paljon ei ole muuttunut. Kaveripiirikään ei ole niistä vuosista yhtään laajentunut, kun piti raitistumisen myötä kaikista baaritutuistakin hankkiutua eroon. Jäljelle jäi tasan 0 ystävää.
Pragmaattinen älykkö. Eikä vain kirjaviisas, vaan myös luontainen ongelmanratkaisija, joka aidosti nauttii asioihin perehtymisestä ja haastetuksi tulemisesta. Asiaa ei peitellä, mutta siitä ei myöskään tehdä numeroa. Hän ei prameile oudoilla faktoilla tai heittele kasuaalisti keskusteluun, että kyllä hän vain vitosluokalla jo katseli yliopiston matikankirjoja huvin vuoksi, mutta oikaisee kyllä kärkkäästi muiden heikkoa logiikkaa tai korjaa niiden virheitä. Perinteisen nörtin lokeroon hän ei ole koskaan sopinut, eikä ole myöskään voinut nauttia niihin perinteisesti kohdistetuista korkeista odotuksista. Jos jotain, hän on aina ollut villi kortti. Outo väliinputoaja, joka ei sovi oikein mihinkään.
Yhdistelmä ylemmyyskompleksia ja ulkopuolisuuden tunnetta, vaiettuja vihanhallintaongelmia ja äärettömän pessimististä maailmankuvaa. On vaikea edes sanoa, mistä kaikki ahdistus ja katkeruus kumpuaa, koska lapsuudessa ja nuoruudessa ei päällisin puolin ollut mitään vikaa. Oli huonoja parisuhteita, kyllä. Oli päiden kolistelua vanhempien kanssa, rajojen hakemista ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ei mitään, mikä olisi itsessään riittänyt selittämään sen pahan olon, joka on purkautunut vuosien saatossa mitä epätoivotummilla tavoilla. Oli todellisuudenpakoilun syy mikä tahansa, Bradley aloitti sen jo nuorena. Nyt, kun selvänä ja aikuisena ollaan ensimmäistä kertaa todellisuuden edessä, hän on turhautuneempi kuin koskaan. Koittaa lähinnä tehdä kovasti töitä ja olla pitämättä itsestään ääntä.
Kyynikko luita ja ytimiä myöten. Kovasanainen ja ylikriittinen - mutta usein kritiikissään oikeassa. Sanoo usein ääneen asioita, joita muut eivät halua, eikä tunnu sen suuremmin välittävän loukatuista tunteista tai seurauksista. Oikeasti olisi valtavasti tunneälyä ja tilannetajua, mutta usein se jää kaiken muun jalkoihin. Varmaan olisi ollut myös potentiaalia olla vaikka miten hurmaava, mukava ja viehättävä ihminen, mutta jotenkin ei ole sekään ollut päivittäisessä elämässä prioriteettilistalla kauhean korkealla. Hän on ehdottomasti se, joka haistattelee ennemmin kuin väkisin vääntää tekohymyä ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Vähemmän yllättäen hänellä on myös vähän turhan paljon taipumusta impulsiivisuuteen - vaikka samalla on erinomainen kyky ajatella kymmenen askelta eteenpäin, nähdä monimutkaisiakin syyseuraussuhteita ja punnita hyötyjä ja haittoja. Jälleen yksi kyvyistä, joita harvoin hyödynnetään.
Kaikkia positiivisia piirteitään mies kanavoi lähinnä silloin, kun yrittää pitää milloin mitäkin parisuhdetta hengissä. Etenkin suhteiden alkutaipaleella hän osaa olla hyvinkin rentoa ja mukavaa seuraa, mutta se tuntuu aina ennemmin tai myöhemmin lopahtavan, vaikka kuinka olisi edelleen isoja tunteita, suurta rakkautta ja kovia odotuksia. Varmaan on taustalla joku vahva pessimisti ei pety -homma, mikä pakottaa mokaamaan kaiken ennen kun maailma ehtii väliin. Romanttisessa elämässään hän on ehdottomasti enemmän handjob under the table kuin romantic candlelight dinner, jo high schoolissa suosittujen tyttöjen lempihairahdus isätraumoja purkaessa ja sopivaa seuraa, kun haluaa varovasti kokeilla jotain muuta kun prinssi urheaa. Ei kirjoittele rakkauskirjeitä tai muista edes aina asettaa tyttöystävää etusijalle, mutta tulee kyllä myöhemmin keskellä yötä ikkunan alle avautumaan siitä, miten paljon ahdistaa kun koko suhde on mennyt aivan perseelleen.
Huppareita, kulahtaneita kollareita ja puhki kulutettua denimiä. Sanotaan vaikka, että Bradley ei ole ihan heti voittamassa mitään best dressed -palkintoja. Tyylitaju rajoittuu siihen, että osaa yhdistellä tummia neutraaleita värejä, ja kiinnostusta ei ole senkään vertaa. Ei turhia asusteita, ei merkkiä eikä mitään, mikä kiristäisi liikaa tai olisi muuten epämukava. Kaukana ovat ne ajat, kun vanhemmat pakottivat joka sunnuntai kiskomaan cashmereneuleen päälle ja edustamaan sukujuhlissa pikkutakki päällä.
Pituutta on ankeat 172 cm, mikä romutti kaikki urheiluhaaveet jo lapsena. Ja, no, ehkä sekin ettei hän oikeastaan edes ole urheilusta erityisen kiinnostunut. Sekään ei auta, että ollaan oltu toivottomia ketjupolttajia kypsästä kuudentoista vuoden iästä.
Bradley on perushoikassa kunnossa, mutta on aina ollut rakenteeltaan luonnostaan varsin leveä ja pakannut lihasta minimaalisellakin panostuksella. Varmasti olisi ollut näillä geeneillä potentiaalia vaikka mihin kehonrakennushommiin, mutta minkäs teet.
Mitä kasvoihin tulee, Bradley on ehdottomasti aina ollut enemmän persoonallinen kuin sellainen kiiltokuvamaisen komea. Pieni leuka, kapeat huulet ja iso nenä, jotenkin pysyvästi vittuuntuneet sinertävät silmät ja sitäkin tympeämpi yleisilme. Ihoon ei edes Californian auringon alla ole onnistuttu saamaan väriä, hiukset ovat edelleen jatkuvasti kroonisen sotkuiset ja hymy ei tunnu kasvoille istuvan sitten millään. Parta kasvaa niin epätasaisesti, että sille ei edes anneta mahdollisuutta, vaan tyydytään (parempien vaihtoehtojen puutteessa ja vastentahtoisesti) pysyvään babyface-lookkiin.