Yllätyslapsia on kautta aikain jätetty sairaalaan, hylätty paloaseman portaille ja heitetty roskiksiin. 16 vuotiaalla Tianalla oli onneksi tarpeeksi järkeä, että adoptioasioita ruvettiin järjestelemään heti, kun raskaus 26 viikon kohdalla tuli ilmi. Sen enempää menemättä tyttöparan sielunelämään, teki tämä päätös erään Columbiassa elämäänsä rakentaneen pariskunnan hyvin, hyvin onnelliseksi. 

Andre ja Veronica Millerillä oli ennestään kaksi tytärtä, Adah ja Audre, joista ensimmäinen sai alkunsa melkein itsestään ja toinen pari vuotta kestäneiden lapsettomuushoitojen ja useiden keskenmenojen jälkeen. Pariskunta koki vahvasti, että perheessä olisi tilaa vielä yhdelle lapselle, mutta eivät halunneet enää lähteä uhraamaan kymmeniä ja kymmeniä tuhansia dollareita (ja mielenterveyttään) lääkärin vastaanotolla ilman, että onnistumisesta oli mitään takuita. He päätyivät adoptioon.  Olettivat, että prosessi kestäisi vuosia, ja olivat enemmän tai vähemmän järkyttyneitä, kun puhelin soikin jo pari viikkoa myöhemmin. Tuli kiire sisustaa lastenhuonetta, käydä läpi vanhempien lapsien pieneksi jääneitä vaatteita ja alkaa suunnitella tervetulojuhlia ja ristiäisiä. Vaikka kaikki tapahtui nopeasti ja yllättäen, kolmas tyttö otettiin perheeseen vastaan avosylein. Hänet ristittiin Aliciaksi äidin äidin mukaan. 

Alicialla kävi valtavan hyvä tuuri, sillä paljon parempia puitteita ei lapsuudelle oltaisi voitu saada. Isällä oli yliopistossa vakivirka taloustieteen professorina ja äiti toimi suuren kiinteistöalan yrityksen markkinointipäällikkönä, oli neljän makuuhuoneen omakotitalo hyvällä alueella ja rakkautta, aikaa ja tukea. Lapsuuden kipuilut rajoittuivat siihen, että ei kinumisesta huolimatta saatu ponia, koska muuten oli liian kiire juoksennella harrastuksissa, menestyä koulussa ja valmistautua valloittamaan maailmaa, että olisi ehditty stressata tai kiukutella. 

​

Harrastusrintamalla kokeiltiin kaikenlaista, hypittiin lajista toiseen ja jätettiin leikki aina kesken ennemmin tai myöhemmin. Baletti oli koko lapsuuden ja valtaosan nuoruudesta ykkösenä, mutta putosi kuvioista high schoolin puolivälissä, kun treenejä olisi alkanut olla useammat päivässä. Laulaminen oli kivempaa open mic nighteissa ja karaokessa kuin kuorossa, softball vaati liikaa sosialisointia ja hevosharrastuskin osoittautui lopulta liian työlääksi. Sama ailahtelevaisuus ja kiinnostuksen lopahtaminen päti myös ystäviin, joista vain aniharva säilyi läpi kouluvuosien. Arvosanat sentään olivat aina tasaista B-riviä, eivätkä kauheasti heilahdelleet, vaikka joskus vähän ihastuttiinkin komeaan muusikkopoikaan tai vähän kapinoitiin vanhempia vastaan, kuten hyvän teinin kuuluikin. Kapinointikin oli hyvin maltillista ja ilmeni lähinnä kärkkäinä keskusteluina ruokapöydässä. 

​

Vanhemmat tekivät ehkä vähän liiankin hyvää työtä siinä, että maalailivat kuvia tulevaisuudesta, jossa kaikki ovet olivat auki ja kaikki aina järjestyisi, jos vain uskaltaisi heittäytyä ja kokeilla. Sen sijaan, että lapsista olisi tullut vaikka juristeja, lääkäreitä tai insinöörejä, niin tuli yksi Nykiin karannut broadway-näyttelijä, yksi joogaopettaja ja yksi dokumentaristi/kirjailija/journalisti. Alicia on sisaruksista ainut, joka lähti collegeen. Silloin hänellä oli vielä vakaa aikomus ryhtyä uutisankkuriksi, mutta hän eksyi siitä kuitenkin vahvasti sivuraiteille ja päätti sen sijaan esimerkiksi kierrellä Etelä-Amerikassa ja Aasiassa videokameran kanssa, kirjoitella vähän näytelmiä ja nauttia elämästä. Tuli deittailtua ja rakastuttua, kerättyä kokemuksia, luottokorttivelkaa ja sanottavaa. 

Samoilla media- ja journalismialan pätkätöillä Alicia elättää itsensä vielä näin kolmeakymppiä lähennellessäänkin. Tuloilla maksetaan ihan siedettävästi kimppakämppä, liialliset kahvikulut ja auton bensat, mutta kieltämättä pikkuhiljaa on alkanut realisoitumaan, että elämään ehkä kaivattaisiin myös vähän vakautta ja pysyvyyttä, niin kivaa kuin onkin ikuisesti keksiä itsensä uudelleen aina kerran puolessa vuodessa.